Tunteet jotka vain vaihto-oppilaat tuntee

Moi :) nyt tuntuu siltä että vois olla aika hiljaisuuden loppumiselle. Syynä tähän on ollu erilaisten tunteitten käsitteleminen viime aikoina. Ennen pidin mun blogia vähä niinku päiväkirjana, samalla vähän niinku muistona. Mutta nyt kirjotan oikeesti päiväkirjaa, osaksi siks että mulla on mummona kiikkutuolilukemista ja osaks siks että kirjottaminen auttaa. Enkä voi kuitenkaa kaikkee tänne raapustella. 

Tää on vaa nii pirun rankkaa. 

Kuinka pienet vastoinkäymiset muuttuu suuremmiksi ja suuremmiksi. Kuinka paljon sinä itse ja muut vaatii. Ihan huomaamattakin. Odotukset itestä oli korkeemmat, ja sitte kun petät ne, katoot epätoivoon ja turhautuneisuuteen. Sä yrität elää tätä elämää niin kovaa kun pystyt, teet kaikki mitä voit, kokeilet kaikkea, vaikka ärsyttäs ja laiskottas. Jokainen löhöpäivä tuntuu haaskaukselta. Siksi yrität olla mukana kaikessa ettet varmasti jätä jotain kokematta. Et halua lähteä kotiin sen tunteen kanssa että et ottanu tästä vuodesta kaikkee irti. Et välitä jos vedät ittes ihan loppuun, mutta et halua katua yhtään tekemätöntä asiaa. 

Kuinka voit ylpeenä edustaa suomea. Sitä maata joka symboloi sulle turvaa, terveyttä, sivistystä, kotia. Ja voi että se tunne kun tunnet olevas niin hiton sivistynyt ja viisas. Mutta se lisää painetta. Tajuat että hetkinen, kaikki ei ookkaan niin yksinkertasta mitä se on suomalaisen silmin. Ihmiset täällä ei ymmärrä sitä kulttuuria mitä sä edustat, niitä arvoja mitä pidät tärkeinä. Yleensä sun maasta ei tiedetä mitään. Ja se tieto satuttaa, koska koko lapsuuden ja teiniyden on ajatellu suomalaisuuden olevan paras ja ainoa oikee asia koko maailmassa. Mutta se myös vihastuttaa. Miten voi olla että ihmiset ei ajattele samalla tavalla? Miten voi olla että muut ihmiset ei oo niin avarakatseisia kun sinä, sinä joka on valmis ottamaan kaiken erilaisuuden vastaan heiltä mutta he eivät halua ottaa vastaan sitä mitä sinä edustat?

Kuinka joka päivä avaan päivälaskurin ja joka päivä kotiinlähtöön on yks yö vähemmän. Mä en vois odottaa enemmän sitä päivään kun avaan mun kotioven, mutta joka kerta kun tajuan että päiviä on jälellä vähemmän, toivon että voisin painaa stop nappulaa. Mä en kestä sitä tietoa että joudun joskus jättämään tän maailman, nää ihmiset. Tää on mun toinen koti.

Kuinka tajuat että et tiedä missä se koti enää on. Joka päivä mietit omaa elämää suomessa, sun kavereita ja perhettä, ruokaa ja vapautta. Mietit että onko sulla vielä ne samat ystävät kun palaat? Onko ihmiset kasvanu eri suuntaan mitä sinä? Tuntuuko koti enää kodilta? Oletko sinä itsekään enää se sama ihminen joka olit lähtiessä? Ja kysyessäsi ton tiedät että et, et oo se sama tyttö joka nous kyynel silmässä koneeseen. Oot oppinu niin paljon, ymmärrät niin paljon enemmän. Ja samalla tiedät että kukaan muu tässä maailmassa ei tiedä miltä susta tuntuu. Ei vaikka kuinka selittäsit. 

Silti, mä rakastan olla täällä.