Valmistauduin jo vuoden alkaessa siihen että marraskuu ja joulukuu on mahdollisesti vaikeinta aikaa vaihtarille. Siitä kerrottiin meille valmennuksissa ja sain sen muutenki selville ku luin ennen lähtöä kaikki vaihtoblogit mitkä löysin. Mutta sitte kun tuli Halloween, se outo kaiverrus mun sisällä iski kylmällä kämmenellä poskeen. Siis, se tunne on niin vaikee kuvailla. Se alkaa pienenä pallona ja välillä suurenee tai pienenee. Välillä se kasvo liian suureksi ja sillon mun ulkokuori rupes halkeilee ja heijastu omaan käytökseen pieninä muutoksina. Mulla on esim ollu iltoja kun istun sängyllä, tuijotan koulukirjoja pari tuntia, enkä saa mitään aikaseksi. Niinä hetkinä mä päätin että heitän kirjat lattialle ja rupean nukkumaan. En oo tullu tänne kiduttamaan itteeni. Jotkut arkipäiväiset asiat tuntee täällä vaan niin voimakkaana että joutuu pysäyttää ittensä hetkeksi.
Mä päätin tänne lähtiessä että juoksen käytännössä pää eellä seinään. Että näytän liialle analysoimiselle ja miettimiselle keskisormea. Oon sitä tyyppiä että mietin jokaista sanaa ja elettä. Mietin että jos nyt teen näin niin millasen vaikutelman se toinen siitä saa. Eli yksinkertasesti käyn läpi liikaa asioita mihin muut ei ees kiinnitä huomiota. Viime talven Englannissa tehtyjen "virheiden" jälkeen mä vaan päätin että aion täällä puhua ja mennä. Koska jos sitä kerran alottaa hiljasuudella, sillä polulla tulee pysyttyä liian kauan. No, mähän alotin puhumaan, painostin itteeni olemaan minä itse, just se ulospäinsuuntautunu ja sarkastinen eevi joka oon kotisuomessa. Mä rupesinki keräämään mun ympärille ihmisiä lyhyessä ajassa. Olin yllättyny että tällä kertaa tein sen, mutta olin myös ylpee itestäni koska onnistuin siinä missä totaalisesti feilasin talvella. Ittensä laittaminen likoon ja astuminen oman mukavuusalueen ulkopuolelle tepsi. Sitähän mä täältä oon hakemassa: tietoa. En niinkään niitä matikan kaavoja ja historian vuosilukuja, vaan oon täällä elämän koulussa :)
Mutta, välillä pitää muistaa antaa armoa. Painaessa eteenpäin pitää muistaa myös pysähtyä. Olin pitkään vihanen itelleni koska tuntu etten tehny vieläkään tarpeeksi. Tunsin että en päässy siihen oikeeseen määränpäähän minkä olin asettanu jossain oman mielen sopukoissa. Ja tyhmintähän tässä on että saavutin sen alkuperäsen määränpään, mutta jossain vaiheessa matkaa se seuraava maali siirty kauemmaksi ja kauemmaksi. Tässä parin viikon aikana mulle sytty sitte lamppu ja tajusin että jos elämä ei voi olla täydellistä niin miten mun vaihtovuosikaan vois olla. En voi elää ilman virheitä tai vääriä valintoja. Sillon ei ois syytä iloita niistä pienistä asioista jotka tekee elämästä jännittävän. Jos mä saisin täällä joka päivä fazerin sinistä tai ruisleipää, en mä aattelis asian olevan niin tärkee. MUTTA nyt oon eläny 4 kuukautta ilman suomen ruokaa ja kun sain pari viikkoo sitte paketin suomesta mä olin niin ilonen ja onnellinen ja oon jakanu suklaata joka päivälle. Ihminen vaan muistaa asioiden oikeen arvon sillon ku ne puuttuu elämästä.
Asia mitä yritän tässä nyt hakea on että elämässä pitää haastaa ja painaa omaa itteensä. Pitää käydä riskirajoilla, pitää tehdä vaikeita asioita. Mutta tää kaikki kohtuudella. Oon vaan ihminen. En mä voi vaatia liikaa. Aina ei jaksa olla se täydellinen vaihto-oppilas joka piilottaa kaikki ajatukset hymyn taakse. Aina ei jaksa olla se asukki talossa joka joutuu unohtamaan omat mielipiteensä. Ei haittaa jos joskus ei jaksa miellyttää kavereita, olla samanlainen kun muut. Mä saan olla surullinen tai allapäin jos tahon. Mun ei tarvii hävetä että ajat saattaa olla vaikeet, eikä mun pidä olla täydellinen.
Musta tuntuu nyt että noin kuukauden kestäny outo tunne on hälvenemässä ja mun olo on taas hyvä. Oon taas oma itteni. Mä en missään vaiheessa luovuttanu, en antanu periksi, en vaipunu epätoivoon. Ikinä en oo ajatellu kotiinlähtöä enkä katunu tänne lähtöä. Mutta nyt oon taas valmis tekemään tästä vuodesta unohtumattoman, hengähdystaukojen kera tosin:P
Siinäpä vain murto-osa mun ajatuksista näiden kuukausien ajalta!
xoxo, eevi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti