Puoliväli, muutoksia omassa itessä

Huhhuijakkaa. Siis en nyt kyllä tiiä miten pitäs reagoida. Tarkistin pari päivää sitte mun päivälaskurin ja tajusin että tässä sitä ollaan. Puoliväli. Reilut 5 kuukautta takana, sama määrä eessä. Ja miten ristiriitaset fiilikset mulla on. En mä halua jättää tätä paikkaa, mutta toisaalta mä haluan myös päästä kotiin. emmä tosiaan vaa tiiä

Istun tässä koneen kanssa lattialla, juon kahvia ja syön hapankorppua cheddarin kera.

Mitä mun pitäs sitte sanoo just nyt. Tää on muuttanu mua niin paljon. No miten? 

• Isänmaallisuus on kasvanu tosi paljon. Mun kaveri oli että miks lähit suomesta ku rakastat sitä niin paljon, olin vaa että no enhän! Ni se sano että kerrot kokoajan mitä tykkäät sun maasta. Ja sitte tajusin sen että juu, suomi on itseasiassa ihan kiva paikka, Nimimerkillä: oon aina inhonnu suomee.
• Mä oon paljon paljon sosiaalisempi. Oon ollu sosiaalinen kyllä aina, mutta täällä se on vaa kasvanu. Small talkkia pukkaa, sanon excuse me, sorry. Moikkaan täysin puolituttuja. Mulla on ystäviä ja kavereita joka tunneilla ja pälätellään aina kun on mahollisuus. Vieruskaverit on ystäviä vaikka ei tulis hengailtua koulun ulkopuolella. Sanon what's up, how's it going ja niinku aina, vastauksella ei oo mitään merkitystä. 
• Oon tänne kertonukki mun paniikkikohtauksista ja ahistuksista. Vielä pitää sulkee silmät ja hengittää esim kokeissa kun meinaa välillä joutua paniikin valtaan. Mutta meikäläinen taisteli ja nyt ollaan voiton puolella sen asian kanssa. Ei ahista lukeminen luokan eessä enää, ei harmita jos tuli lausuttua sana vähän hassusti. 
• Jokainen meistä on vähän hukassa että minne sitä haluais isona. Minä ite haluan mun elämältä jotain suurta ja poikkeuksellista. Nyt pitää kyllä rehellisenä sanoa että tän kokemuksen myötä mulla ei oo mitään hajua minne haluan lopulta päätyä. Vaihtoehtoja on niin loputtomasti ja rajat on siellä minne ne ite asettaa.
• Musta on tullu, uskokaa tai älkää, paljon ystävällisempi ja huomaavaisempi. Oon samanlainen sarkastinen ja äksy jos joku käy hermoille, mutta käytän mun kavereitten kesken love you:ta koko ajan. Myös poikien kaa, iskä älä stressaa, en oo tuomassa ketään kotiin(vielä;) Kävin pari viikkoo sitte yllättämässä mun kaverin ja vein sille jätskiä ku sillä poistettiin kaikki viisaudenhampaat. Kyllä mä oon suomessaki tehny samantapasia juttuja, oon aina valmis auttaa mun kavereita, mutta täällä se on vaan automaattisempaa. 
• Kehun vaatteita, hiuksia, meikkiä. Täällä se on niin luonnollinen asia, suomalaisille se tuntuu olevan välillä ylitsepääsemätöntä. Kehun myös tuntemattomien vaatteita. Ja vuoden alussa mun oli tosi vaikee ottaa kehuja vastaan(kesti 2min että keksin sanan kehu, jos se on ees oikein). Kuulin kommentteja jotka oli esim että: I knew you're new cuz you're so pretty. Ja sitten tuli niin outo olo että oli vaan että ehh kiitos? Nyt tähän kommentoimiskulttuuriin on kerenny tottua.
• Hehe, personal space. Suomalaisille tosi tärkeetä. Mutta täällä halaan tuttuja päivittäin ja muutenki ei haittaa jos joku koskee hiuksia tai koskee poskia ja on että sun posket on niin pehmeet. Ei mua vaa haittaa. Paitsi tykkään kyllä olla vaan omassa huoneessa itekseni, ovi kii, kuulokkeet korvissa. Se on näille vähän outoa
• Suomi on erittäin vaikeeta.. Sitä tunnetta on vaikeeta kuvailla. Sun aivot vaan käyttää suomee englanniksi. En enää erota kieliä toisistaan. Sanajärjestys on vaikee, jotkut sanat ei käänny ei millään, sitte verbit... Meinasin sanoo äske että oon aina siellä mun kavereille koska se on englanniksi I'm always there for my friends. Mun pää menee sekasi. Okei suomalaiset, kuvitelkaa se tunne ku kirjotatte enkun esseetä ja sulla on se sana suomeksi mitä tahot käyttää mutta et tiiä sitä enkuksi niin joudut käyttää sitte jotain sinnepäin. Mulla on semmonen olo koko ajan ku kirjotan tai puhun suomee
• Oon niin hirveen onnekas. Mitä etuoikeuksia mulla on, tai no, ylipäätään suomalaisilla. Mä nään kodittomia koko ajan. Mä nään kovanaamasia ihmisiä jotka tulee kouluun aikasin koska meillä on koulussa ilmanen aamupala ja niillä ei ois muuten mitä syödä. Mun tunnilla oli, huom oli, yks poika jonka isä on vankilassa, äiti käyttää huumeita. Se loppujen lopuksi jätti koulun kun sillä ei ollu mitään mahollisuutta valmistua. Mua hävettää kertoo missä kaikkialla oon käyny, näyttää mun kameraa. Mua hävettää sanoo että haluun että kaikki mun laitteet on valkosia, tietokone, puhelin, kamera.. Että käytän tätä tiettyä hajuvettä joka maksaa melko paljon. Koska täällä on ihmisiä jotka ei oo jättäny koskaa kotiseutua, ei oo käyny ees New Yorkissa. Tiiän yhen joka sain iPhone 4 ja se on hänen joulu ja synttärilahja kahelta vuodelta. Joku on onnellinen kun saa victoria secret tuoksun viidellä dollarilla. Ja sitte mä valitan jostain iha turhasta.. Tai joku ilmanen koululounas suomessa. En enää ikinä hauku sitä. Tai haukun jos on haukimureketta.. mutta en muuten:)
• Oon niin hirmu ylpee itestäni. Ei sitä oikein tajua että on tuhansien kilometrien päässä 'kotoa'. Kun olin lähössä lentokentällä viime elokuussa, anteeksi kielenkäyttö, mutta olin että ei p*rkele, mitäköhän nyt tuli tehtyä. Pakko sanoa äiti ja iskä, että on teillä ihan kelpo tytär vaikka oonkin sotkunen. Toivottavasti siellä ollaan yhtä ylpeitä ku minä oon itestäni.

Pakko sanoo että on tämä vaan kasvattava kokemus. Henkisesti oon ainaki metrin pitempi. Ihan sama vaikka joku tulis kertomaan mulle toisin, mutta ei tätä tunnetta kukaan muu voi tunteekkaan. Elämässä on niin paljon mistä mulla ei oo ollu mitään hajua ennen tätä reissua, saatika vuos/kaks sitte.


Mutta tuossa nyt jotain, saatan tehä jossain vaiheessa toisen tämmösen, vaikka sitte ku on enää pari kuukautta jälellä!

xoxo, Eevi