Heippa:) ihan ensiksi haluan sanoa että en muista mun elämässä aikaa jollon oon ollut yhtä onnellinen kuin nyt. Mun elämä on melkein täydellistä ja rakastan asua täällä. Kotiinlähtö pelottaa tosi tosi paljon. Ja anteeksi ku oon ollu niin hiljaa. Tulossa on lisää postauksia ja pian:)
Mutta haluan kuitenkin puhua jostain tosi tärkeestä ja isosta osasta mun elämää ja nyt myös vaihtoa. Syynä onse että voin ehkä auttaa jotain henkilöä siellä ruudun toisella puolella tai voin auttaa ymmärtämään toisia miten tää "toimii". Kyseessä on siis ahistukset ja paniikkihäiriöt/kohtaukset. Ne on lisääntyny täällä huomattavasti. Suomessa mulla ei ollu varsinaisesti itse paniikkikohtauksia urheilua lukuunottamatta. Ne tuli mun elämään täällä
Kaikki alko ihan pienestä pitäen. Mua on kiusattu. Pientä näykkimistä siellä täällä, syrjimistä, karkuun juoksemista. Muistan yhden illan kun päästiin diskosta ja kaverit sano että oottavat mua nurkan takana että pyöräillään yhessä kotiin. Nurkan takana ei kuitenkaan oottanut kukaan. Olin tuollon kakkosluokalla ja se on yks harvoista muistoista mitä mulla ees on niin varhasesta vaiheesta ja muistan miten surullinen olin. Mutta en sillon ite tajunnu että se luokitellaan kiusaukseksi. Mun kakkos- ja kolmosluokan välinen kesä oli ihan hirvee ja en oo puhunu siitä kellekkään, mutta muistan kaiken mitä tapahtu mun päässä, ja miten se heijastu mun käytökseen. Se rupes syömään mua sisältä pikkuhiljaa. Ja oon tajunnu nyt tässä ahistuksen lisäännyttyä että kaikella tuolla kokemalla on ollu hirveen iso merkitys siihen millaiseksi ihmiseksi mä muovauduin. En oikeen ymmärtäny sitä ennen.
Sitte se siirty vaiheeseen että jotkin yleensä normaalit asiat tuntu ylitsepääsettömättömiltä. Esim ekat soitot kampaajalle tai hampilääkärille oli melkein mahotonta. Kirjotin keskustelun paperille, sanasta sanaan, eri vaihtoehoilla, riippuen toisessa päässä olevan henkilön vastauksista. Ja olohan on siinä vaiheessa ihan tyhmä koska jostain ihmeen syystä en voinu tehä niin. Mä halusin kyllä, mutta jokin mun sisällä ahisti liikaa. Sitte olin vaikkapa tiimarissa ostamassa synttärilahjaa, ja mä olin kirjaimellisesti siellä 3 tuntia koska en osannu päättää mitä ostan koska olin niin huolestunu mitä lahjan saaja tulee aattelee siitä. Mulla oli myös muutto eessä nelosella ja menin uuteen kouluun. En ollu sielläkään pidetty. Vähän outo ja haaveilija. Siks mä aattelin että vika on mussa koska kukaan ei tykänny musta ja vieläpä eri kouluissa. Rupesin stressaamaan. Muutin mun käytöstä, pukeutumista. Yritin olla jotain mitä en oikeesti ollu. Jo tuollonki mun pää kävi ylikierroksilla.
Matkan varrella on ollu siis erinnäkösiä esteitä ja laukaisijoita. En luettele niitä kaikkia koska lista on pitkä. Ihan oudot pienet jututki viittaa mun pointtiin. En voinu puhua asiakkaille entisessä työssä koska pelkäsin että teen jotain väärin. Omaan hammasraon joka teki musta helpon kiusauksen kohteen ja mulle on annettu kaikennäkösiä lempinimiä sen mukaan(voitte muuten kuvitella millasta on olla täällä täydellisten hampaitten maailmassa kun itelläni on spagetin paksunen hammasrako), oon ottanu muutenkin hirveitä paineita ulkonäöstä, haluan erottua joukosta, mutten kuitenkaan liikaa. Mitenpä sä sit onnistut siinä. Pelasin pesistä vuosia(lopetin vuosi sitte) ja ku meininki muuttu tosiseksi, mä sukelsin syvälle stressimaailmaan. Mä rupesin saamaan paniikkikohtauksia/astmakohtauksia. Kävin lääkärissä miljoona kertaa vuoden aikana eikä mussa ollu mitään vikaa, fyysisesti. Suoritusten hankaloiduttua mun olo muuttu enemmän ja enemmän ahistuneeksi ja koko ajan syytin mun kehoa ja keuhkoja. En kertaakaan ajatellu että se vois olla mun pää joka aiheuttaa sen epämiellyttävän tunteen. Kuukaudet kulu eikä mikään onnistunu. Urheilulukion tultua kuvioon, paineet reenata ja menestyä kävi liian koviksi. Kun sitte luovuin pesiksestä mun olo on ollut niin paljon kevyempi. Toinen iso laukasija oli viime talvi Englannissa, josta en puhu nyt koska tästä postauksesta tulee muuten liian pitkä.
Siirytääs sitte tähän vuoteen. Ekat kunnon paniikit sain parin viikon jälkeen. (Postauksen siitä voit lukee tästä linkistä) Mulla tuli hirvee pakokauhu kaikissa tilanteissa esim ku mun piti olla luokan eessä tai mun piti lukee. Oon täydellisyyden tavottelija ja sanan väärin lausuminen vaivas mua kaks päivää. Menetin pari tuntia yöunista sitä tilannetta miettien. Oudointa tässä on että tiedän että murehin liikaa, mutta en pysty lopettamaan sen asian miettimistä vaikka kuinka yritän. Sitten rupeen murehtimaan siitä että murehin jostain turhasta. Se on semmonen ympyrä jota pitkin kulkemista ei voi oikeen lopettaa. Viime sunnuntaiyönä olin hereillä kolmeen aamuyöllä koska murehin sitä että oliko mun yks vitsi liian tyhmä. Aattelin että mun kaverit pitää mua nyt outona ja että oon pian yksin ja blaa blaa.. En vaan pysty lopettamaan miettimistä vaikka tiedän että se on ihan turhaa.
Mä oon hirmu sosiaalinen ja puhelias. Alku-ujouden jälkeen mä oon vaan niin ulospäinsuuntautunu ja outo että se on yllättäny monia. Siks ihmiset on epäilly että feikkaan mun ahistukset ja paniikkikohtaukset koska ne ei voi uskoo että mussa voi asua kaks niin erilaista persoonaa, tai koska musta ei löytyny fyysisesti mitään vikaa ni mä vaan teeskentelen. Ja se sai sitte mut ittenikin epäilemään että entä jos kuvittelen kaiken, mitä jos kaikki tuntee näin ja mussa ei oo mitään vikaa. Että mä oon vaan heikko enkä osaa käsitellä asioita mitä muut osaa. Mutta ku en vaan saa omilta ajatuksilta rauhaa. Joskus mulle tulee semmonen olo että tuun hulluksi ku mun pää ei oo hiljaa. Ylianalysointia. Istun huoneen lattialla kaks tuntia kotiläksyjen kanssa, ei oo puhelinta, telkkari ei oo päällä, ei oo konetta, mutta en vaan voi kirjottaa mitään, en ees yhtä sanaa, en pysty keskittymään. Ja siitä johtuen on vihanen itelleen koska ei vaan pysty. Turhautumista. Seison uusien kavereiden vieressä ja haluan mennä juttelemaan mutta pelottaa että kuulostan tyhmältä tai ne pitää mua outona ulkomaalaisena jolla on hammasrako. Ja sit rupeen itkemään koska oon vihanen itelleni. Oon vihanen koska epäilen itteeni niin paljon. Mua hävettää mun reaktio. Pakenen vessaan, peitän mun kasvot, katon muualle, nielen mun itkun.
Mutta mua ei masenna. Mä oon onnellinen. Ilonen. Mutta joku mun sisällä ei anna tehä asioita mitä oikeesti tahon tehä. Jokin näkymätön käsi vetää mut takasin ja vaikka kuinka yritän taistella vastaan, mä häviän.
En halua huomiota tällä kirjotuksella, tällä ololla mikä mulla on. Haluan vaan tuoda asian esille mun kannalta. Ehkä se auttaa jotakuta tajuamaan että täällä on yks tyttö kainuusta jolla saattaa olla samanlaisia tuntemuksia mitä siellä ruudun toisella puolella. Tai ehkä se auttaa jotain toista ymmärtämään miltä hänen kaverista/läheisestä tuntuu. Oon lukenu paljon artikkeleita, faktoja ja kirjan erilaisista häiriöistä, ja musta tuntuu että tälle on todnäk joku selitys. En osaa itteäni diagnosoida tietenkää, mutta osaan laittaa yks yhteen ja ymmärtää että tälle on oikeesti lääketieteellisiä selityksiä. Mikään tässä ei oo mun, mun kiusaajien, vanhempien, opettajien, kavereiden tai kenenkään syy. Löydän kyllä jonkun keinon hallita tätä. Mulla on vielä kovempi tahto menestyä elämässä, näyttää että perkule vie minähän en anna tämän estää mitään!
Oon niin onnellinen tällä hetkellä. Rakastan elää täällä. Mä pidän musta itestäni just tälläsenä ku oon. Ja tää ahistus on nyt osa mua. Ehkä joku päivä osaan olla murehtimatta mun hammasraosta tai siitä että ajattelen liikaa. Koska kukaan ei nää mua sillä tavalla miten mä nään itteni. Kukaan ei kiinnitä huomioita niihin pieniin yksityiskohtiin mihin mä kiinnitän itessäni huomiota. Ja toivon että voin joskus olla murehtimatta siitä. I'm working on it :)
xoxo, Eevi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti