Heipä hei :)
Täällä Englannissa ollessa oon menny hirmusesti läpi tunteita, niin hyviä ku huonojakin. Ja tää on ollut välillä niin pirun rankkaa että uni tulee illalla vaan ihan syystä että on joutunu ajattelemaan nii paljon. Nyt ymmärrän kun sanotaan että vaihtareitten tunteet vaihtelee samalla tavalla ku raskaana olevan naisen, ja vaikka en olekkaan vaihtari (VIELÄ) niin tää tilanne on kuitenki hirmu samanlainen kokemus mitä se tulee olemaan ens vuonna Jenkeissä. Täällä mulla on perhe, mutta siltikin tunteet vetää semmosta vuoristorataa että oksat pois. Veikkaan että tuun toistelemaan tätä samaa tekstiä ens vuonna, mutta sillä kertaa olen jo kokenut nämä asiat eikä ne hetkauta iha samalla tapaa. Mutta uskon siis että ens vuonna vaihdossa tulee toistoa asioista mitä kirjottelen nyt, ehkäpä laajemmallakin kaavalla.
Ekalla viikolla mun eka päivä oli niin kiva että kun tulin kotiin, taisin sanoa että haluan heti takasin kouluun. Ekat vastoinkäymisetkin tuli koettua väkisin, mutta aattelin niitten johtuvan luontevasti ekoista päivistä. Kaikki oli uusia ihmisiä, kaikki paikat oli uusia, kaikki tavat ja tavarat oli uusia. Se oli sitä uutuuden viehätystä. Ja niin moni ihminen tuli juttelemaan, esittäytymään, jollain tapaa osotti huomanneensa uuden tytön ja se sai mut tavallaan tuntemaan hyväksytyksi.
Mutta sitten mää tajusin kui pelossaan voi ihminen olla, kuinka varpaillaan mää olin jatkuvasti. Sitä tarkkailee ihmisiä ja niitten jokaista reaktiota kun kävelet huoneeseen tai sanot jotain. Ja sitte niitä helposti tulkihtee väärin, jonka jälkeen alkaa armoton miettiminen että oliko reaktio positiivinen ja negatiivinen. Mua pelotti niin kovasti että ihmiset ei hyväksy mua, eikä ne ymmärrä että tuleminen toisesta kulttuurista toiseen on radikaali muutos. Ja kun ei voi tietää mikä olisi oikeaa käytöstä, tai ns. hyväksyttävää. Kun ei vaan voi tietää. Niin ei siinä hirveesti rueta sarkasmia viljelemään.. Sillon voi helposti vaikuttaa tylsältä kun ei edes yritä tehä pilaa tai heitellä vitsejä. Mutta entä ku ei vaan osaa olla maassa maan tavalla?
En aluksi halunnu jutella koska en tahtonu tehä virheitä, ettei ihmiset ajattele että oon tyhmä. Oon mielummin ujo kun tyhmä. Mutta näin jälkeenpäin katottuna, tää on iiiiso virhe. Pitäis vaan mennä eikä miettiä. Antaa puheen tulla vaikka tulis välillä sian saksaa. Mutta helppohan se on sanoa näin kolme kuukautta tapahtuneen jälkeen. Ei tilanteita voi suunnitella etukäteen ja ehkä hyvä niin, koska tällä tavoin oon oppinu virheistä. En nyt kyllä tiiä onko virhe ihan oikea termi.
Siinä kun yksikseen istuu kuulokkeet korvilla ja kahtelee uusia naamoja, huomaa että joku kiinnittää huomiota. Sitten tajuaa että puheenaiheena onki sinä itse kun osaa lukee huulilta: "Who's she?". Sitte tulee pelon tunne vatsaan entä jos mulle tullaan nyt juttelemaan, mitä mää sanon? Alat saada kylmähikeä koko puolelle kroppaa ja tunnet kun posket rupee pikkuhiljaa punastumaan. Ja sitten ku ne tulee loppujen lopuksi juttelemaan, alkuänkytyksen jälkeen kaikki onki hyvin. Siinä tulee vakuuteltua että "turha pelätä". Seuraavalla kerralla iha sama homma.
Kun joutuu käsittelemään vaikeita tunteita, pitää löytää joku keino mihin voi purkaa kaiken. Mää ite tajusin viikko sitte että blogin lisäksi mun pakokeino on ollu kuntosali. Miten paljon siellä saa kuluttaa turhautumisen höyryjä tai muuten vaan on pakko saada itteensä agree, kun on saattanu olla viikon ajan lamaantunu ja jotenki olo hirvee lättänä? XDD siis ei oo sanaa miten voisin kuvata tätä asiaa :D damn. Mutta niin. Sali on saanu muhun paljon sitä kadotettua tekemisen meininkiä ja jotenki tuttua turvallista kun oon tottunu käymään päivittäin reeneissä. Nyt saan toistettua samanlaista kaavaa täälläkin.
Mulle vaikeinta täällä on ollu ehkä yksinäisyys. Suomessa oon tottunu olemaan tiiviin porukan mukana ja tuttujen ympäröitynä. Nyt oon ollu suurimman osan ajasta yksikseni omien ajatusten kanssa. Siis kyllähän mulla on ystäviä, mutta kai työkin ossaatte kuvitella että ei sitä vaan tungeta johonki ryhmään ja olla ku oltas tunnettu vuosia. Ei se vaa nii mee. Oon tavannu ihania ihmisiä jotka yrittää parhaansa mukaan ymmärtää miltä musta tuntuu, mutta kun kaikki ei mee kun leffoissa. Ja joskus kun käy niin että istuu vaikka kuinka monen ihmisen ympäröimänä, tuntee olonsa niin yksinäiseksi, ja tuntuu että kaikki muut ihmiset on valovuosien päässä eri aaltopituudella.
Ja nyt kun oon luetellu vaikeita tunteita, voin myös kertoo että oon nii helkutin ylpeä itestäni ja täällä käydyistä henkisistä taistoista. Mulla on ainaki kaks positiivista tunnetta yhtä negatiivista kohti, mutta nyt kerroin vain ne vaikeat asiat.
I've been stupid, embarrassed, lonely, frustrated, sad, angry, desperate, down.
BUT I've also been happy, encouraged, proud, privileged, wise, strong, independent.
I've felt.
xoxo, Eevi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti