Happiness is a blessing

Heipä hei :) Blogi on jääny viimeaikona vähän sivummalle. Anteeksi siitä. Aika jenkeissä on ollu melko hektistä ja sopivaa aikaa kirjottamiseen ei monesti löydy. Lupaan ryhdistäytyä nyt :)

Miten mulla on menny?

Oon erittäin, erittäin onnellinen tällä hetkellä. Tää vuosi on yks elämäni parhaimmista päätöksistä. Tiedän että tulossa on vielä alamäkiä, ylämäkiä ja vielä kerran alamäkiä, mutta tänään oivalsin kuinka paljon tykkään olla täällä, kuinka paljon rakastan näitä ihmisisiä, kuinka paljon nautin puhua englantia, ja kuinka pelkään sitä päivää kun on aika lähteä takaisin. Mutta aion nauttia elämästäni täällä täysin rinnoin, yhtäkään asiaa katumatta. Oon ollu Jenkeissä nyt kaks viikkoa ja miten iloinen olenkaan kun tiedän että mulla on jälellä vielä 292 päivää.  

Olen niin kiitollinen ja onnellinen että mulla on maailman parhaimmat host-vanhemmat. Mun host-äiti tulee nykyään joka ilta mun huoneeseen, istuu sängylle ja me jutellaan niitä näitä. Aivan ku ois tunnettu ikuisesti. Ollaan käyty shoppailee kahesti puolentoista viikon aikana, ja toisella kerralla ajettiin tunti kun ehotin paikkaa mistä saisin halvemmalla lenkkarit. Mä ja mun host-isä piikitellään toisiamme koko ajan. Hyvällä tavalla. Hän on facebookia, iPhonea, mäkkäriä ja söpöjä promkutsuja vastaan. Mä taas kannatan niitä kympillä. Kinastellaan siitä kuuluuko ananas pitsaan vai ei. Kun oon autossa, laittaa hän kantrimusiikkia soimaan täysillä, koska kaikki tietää että en tykkää siitä. Ja tää piikittely on niin hauskaa. Mutta jääkaapista löytyy kuitenki juuri sitä jugurttia mistä sä tykkäät, kyyti on sinne minne tahtoo jotta en jäisi mistään paitsi, joka kerta sua puhutellaan sweetie tai honey. Vilpitöntä välittämistä.

En voisi olla ylpeämpi itestäni. Näin jälkeenpäin mun on helppoa sanoa että viime talvena Englantiin lähtenyt Eevi oli 4 kuukautta täysin shokissa. Liikaa odotuksia, itsevarmuutta ja varmaan ylimielisyyttäkin. Palasin maan pinnalle yhdellä romahduksella. Olinkin se hiljainen outo tyttö. Ja se oli elämäni vaikeinta aikaa. Peruisinko ne tapahtumat jos voisin? En. Muuttaisinko ne päätökset mitkä tein? En. Sille on tarkoitus että asiat menivät miten menivät.

Nyt, puol vuotta myöhemmin, ilman ennakko-odotuksia ja avoin mielin Amerikkaan muuttanut Eevi pärjää paljon paremmin. Muuttamatta omaa itteään, mielipiteitänsä ja huumoria on paljon helpompi pärjätä. Pitää olla oma itsensä, sillä kaikki muut on jo varattuja. Voin sanoa että olen täysin ylpeä ollessani erilainen mitä muut. Taustalla on ollut aina pelko että erottuisi muista väärällä tavalla. Nyt mua ei hävetä pätkääkään. 

Tiedättekö sen tunteen ku joku asia vaan naurattaa niin paljon, että ei saa hengitettyä ja ei sais edes nauraa siinä tilanteessa? No, pelkäsin että voi kestää hetki ennen kun tulisin sen täällä kokemaan, mutta tiistaina kuoltiin nauruun mun kahen ystävän kanssa yhellä kuorotunnilla mun sanomasta vitsistä. Pidätettiin naurua kymmenen minuuttia(se jäi oikeestaan surkeeksi yritykseksi) välillä purskahtaen nauruun. Kun rauha on laskenut takasin ympärille, erehtyy katsomaan kaveria silmiin jolloin pato murtuu uudelleen ja yrittää tunkea suuhun kaikkea jotta päästäs mahollisimman vähän ääntä. Vaikka tää kuulostaa mitättömältä ja tyhmältä, tuntu se niin helpottavalta tietää että oikeassa seurassa kaikki tuntuu taas kodilta. 

Juttelin mun yhen kaverin kanssa täällä, ja keskusteltiin kaikkea syvällistä. Sanoin sanasta sanaan näin: "If I said I wasn't scared I would be lying. But the humor and being like this is just my personality. Cos I wanna be myself from the day one".